Niityn elämää

Kaikki kuvat ovat ikiomalta niityltäni, joka kasvaa villinä ja vapaana, ja siksi kuhisee ötököitä ja perhosia. Yleensä kaikki perhoskuvani ovat tältä niityltä. Panen puutarhablogiin myöhemmin kuvia niityn kukkalajeista.

Kiltit juhannushauvat

Me ollaan kilttejä hauvoja.

Nukutaankin aina yhtaikaa kirsu samaan ilmansuuntaan.

Eikä vedetä hihnassa.




Toinen simmu jäi piiloon, mutta on se siellä. Olen juuri otettu ja emäntäni sykyssä.



Me olemmekin ennen tavanneet. Vahdin tässä muuten pallogrilliä.

Riippukeinussa bongattua

Rastaan kuva on napattu riippukeinussa makoillessa. Jossain ylhäällä on pesä, ja rastas on jo hiukan tottunut minuun. Alapuolinen koivukuva on myös otettu vaakasuorassa asennossa tuulen keinuttaessa riippukeinua kevyesti.

Hänen ylhäisyytensä von Kusti Kesäkissa

Mökillä kelpaa. Kun vaan saisi olla rauhassa salamavalojen räiskeeltä. Vaikka onhan se ymmärrettävää, kun ollaan aatelisia stadilaisia ja landella käymässä.

Antakaa ruokaa

Tämä poikanen (sinitiainen?) jökötti lepikon oksalla, ei pesässä. Mietin, oliko se juuttunut tuohon oksanhaarukkaan, kun se ei mennyt pesään.

Nyt malja kesän kauneudelle!

Mökkipihan asukkeja

Ostin kolme vaaleanpunaista markettaa, ja hyönteiskirja on myös ostolistalla.

Saku tykkää, kun kastelen krassintaimia.

Västäräkin poikanen (5. bongaus) ihmettelee reviirilleen kannettua puutarhakalustoa.

Hepokatti poikittain?

Klik! niin karvaiset kintut näkyvät paremmin.

Vipinää luonnossa

Antaa mennä, kun on alamäki.

Pois alta, nyt lähtee.

Pas de deux omenankukassa.

Voi, kukkia!

Valokuvatorstai: Oliverille kukat ovat aina olleet paitsi rakkauden, myös elämän ruokaa. Kukat joita voi katsella ja haistella, joiden kanssa voi elää niiden lyhyen elinkaaren ajan, ne ovat oma nautinnon lähteensä, loputtoman antoisa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka eivät rakasta kukkia tai pitävät niitä vain somisteina, kuten koristetyynyä tai jotain Hummelin posliinihahmoa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka pahoinpitelevät kukkia saadakseen uutetta jota sitten hierovat ihoonsa kuin sotasaalista ja jättävät jälkeensä teurastettujen kukintojen raatoja. Hän tietää että nämä ovat äärimmiäisiä, dramaattisia näkemyksiä eikä siksi puhu niistä kovin usein, mutta häntä ihmetyttää, että maailmassa jossa mielihyvä on niin vähissä, ihmiset eivät näe kukkia osana ratkaisua, eivät tajua että oppimatta jäänyt läksy niiden ihanuudesta erottaa ihmiset toisistaan, ihmiset ja maan toisistaan, ihmiset ja iankaikkisen toisistaan." (Jean Hanff Korelitz, Valkoinen ruusu. Tammi 2006, suom. Laura Jänisniemi)